kesä meni. perkele.
laihduin liikaa. kuumuus oli niin sairasta ettei pystyny ku vasta illalla syömään jotain pientä. (painan 46kg nyt).
koneesta soi burning heart.
masennus vaivaa. varsinkin nyt kun oon yksin himassa ja muksut on tarhassa. ei se kesällä vaivannut. oli niin paljon ääntä lähellä etten kuullut sisäisiä ääniä.
edelleenkin toivon että saisin kadota hetkeksi, nukkumaan. tai metsän keskelle istumaas. ja vain olla. hengittää rauhassa, ilman että kukaan vaatii mitään. saisin itkeä. kadotettuja unelmia, haaveita toteutumassa. uskallanko?
ihmeellinen taisteluhenki puskee masennuksen läpi kokoajan.
tekis mieli huutaa koko maailmalle että MÄ PÄRJÄÄN. mut tilitän siitä ennemmin täällä.
ärsyttää nähä mun ryhmäläisiä, siis ainakin niitä muutamia. tekopirteitä. ei-kiinnostavia asioita. piilovittuilua. tosin itekin osaan sen vallanmainiosti. ja näpäytän samantien takaisin. buujah.
silti mä pelkään että mua vaan arvostellaan. kukaan ei pidä musta tälläisena. ihme ruikutusta aikuiselta naiselta. argh. toisaalta sitä ei kaipaa muiden hyväksyntää; ei sillä ole väliä. mutta on sillä ainakin vähän. vai mitä?
mä en oikeasti jaksais kuunnella mitä muut on lomalla tehnyt, missä ne on käyny, kuinka paljon ne on dokaillu ja nolannu itteensä. siinä samalla miettii taas kerran että suomlaiset osaa vaan dokata. hävettää.
siellä on ne tyypit joille mulla ei ole mitään sanottavaa. ei innosta.
---> nuorempi tyttö alotti tänään tarhan. jännää. mua oikeasti stressas toi asia koko kesän, ja nyt mua kuvottaa ja oksettaa kun mietin miten se pärjää. siltikin oon ilonen että pääsi ikäistensä seuraan ja saa paljon kavereita.
huono omatunto asiasta silti on. mut miks?
Kiitos ihanasta kommentista. Tottahan se on. Ja sillä tavalla tästäkin suosta on noustava :)
VastaaPoistaOnko sulla muksuja vai? Jos on niin minkämoisia? Oon tämmönen lapsihöperö ;)