onkohan mulla jonkin sortin lievä paniikkihäiriö...juttu..
aina ennen kouluun menoa, rupeaa jännittämään ja sydän hakkaa ja tuntuu siltä että meinaan tukahtua(en tukehtua)..tärisyttää ja stressaan. mutta! sitten kun olen onnellisesti selvinnyt junaan, niin oon ihan normi. äh. varmaan vaan stressiä i guess.

en edelleenkään jaksa sitä yhtä tyyppiä mun ryhmässä. muitten juttuja jaksaa kuunnella jotenkin, mutta tän, sanotaan vaikka pirkko, sen juttuja ei vaan jaksa. kaikkien kanssa on vaan pakko tulla toimeen, ja osaan olla kohtelias, koska loppupeleissä, mun ei tarvitse elää kyseisen ihmisen kanssa.

en ole taas pariin päivään muuten syönyt kunnolla..eiku kävin eilen hesessä ennen koulua kun meinasin kuolla nälkään. anyway, oon onneks kuitenkin oppinut syömään terveellisemmin kuin ennen. en syö sipsejäkään enää. se on kuules iso juttu mulle. muistan kun joskus pystyin illassa vetää yhden pussin sipsejä ja suklaalevyn puolessa tunnissa. yök. nykyään syön ennemmin itse tehtyä patonkia/sämpylää juustolla ja tomaateilla höystettynä. ihana herkku on myös tomaatin viipaleet ja feta. toi on niin sairaan hyvää!!

joka ilta pyydän anteeksi sitä että oon mikä oon..etten ole sellainen kun tiedän voivani olla. joka ilta mä toivon että huomenna olisin vähän parempi. jaksaisin enemmän, olisin onnellisempi ja iloisempi. joka päivä mä teen edes yhden hyvän uuden teon tai sanon itelleni jotain hyvää itsestäni. onneksi oon oppinut puskemaan itteäni eteenpäin koska kukaan muu ei voi tehdä sitä mun puolesta. joka ilta kiitän mun lapsista luojaa. koska mun pitää uskoa johonkin suurempaan hyvään. johonmin joka suojelee mun lapsia mun lisäksi. johonkin joka näkee mun sisimpään mun synkimmällä htekellä ja näkee että en ole paha.

back to the past, please.

kesä meni. perkele.

laihduin liikaa. kuumuus oli niin sairasta ettei pystyny ku vasta illalla syömään jotain pientä. (painan 46kg nyt).

koneesta soi burning heart.

masennus vaivaa. varsinkin nyt kun oon yksin himassa ja muksut on tarhassa. ei se kesällä vaivannut. oli niin paljon ääntä lähellä etten kuullut sisäisiä ääniä.

edelleenkin toivon että saisin kadota hetkeksi, nukkumaan. tai metsän keskelle istumaas. ja vain olla. hengittää rauhassa, ilman että kukaan vaatii mitään. saisin itkeä. kadotettuja unelmia, haaveita toteutumassa. uskallanko?
ihmeellinen taisteluhenki puskee masennuksen läpi kokoajan.

tekis mieli huutaa koko maailmalle että MÄ PÄRJÄÄN. mut tilitän siitä ennemmin täällä.

ärsyttää nähä mun ryhmäläisiä, siis ainakin niitä muutamia. tekopirteitä. ei-kiinnostavia asioita. piilovittuilua. tosin itekin osaan sen vallanmainiosti. ja näpäytän samantien takaisin. buujah.

silti mä pelkään että mua vaan arvostellaan. kukaan ei pidä musta tälläisena. ihme ruikutusta aikuiselta naiselta. argh. toisaalta sitä ei kaipaa muiden hyväksyntää; ei sillä ole väliä. mutta on sillä ainakin vähän. vai mitä?


mä en oikeasti jaksais kuunnella mitä muut on lomalla tehnyt, missä ne on käyny, kuinka paljon ne on dokaillu ja nolannu itteensä. siinä samalla miettii taas kerran että suomlaiset osaa vaan dokata. hävettää.
siellä on ne tyypit joille mulla ei ole mitään sanottavaa. ei innosta.


---> nuorempi tyttö alotti tänään tarhan. jännää. mua oikeasti stressas toi asia koko kesän, ja nyt mua kuvottaa ja oksettaa kun mietin miten se pärjää. siltikin oon ilonen että pääsi ikäistensä seuraan ja saa paljon kavereita.
huono omatunto asiasta silti on. mut miks?